Olen tässä pohdiskellut uusperhekuvioita. En siksi, että se olisi itselläni ajankohtaista. Alkuviikosta tv:ssä oli aiheesta asiaa. Mietin, kuinka monta uusperhettä tunnen. Ei ole lähipiirissä oikeastaan yhtään. Juttuja olen kuullut paljon, lähinnä siitä, miten aina joku osapuoli kärsii näissä kuvioissa. Olen kyllä varma, että on niitä onnellisiakin uusperheitä. Lapsuudesta muistan, kun erään perheen äiti lähti ja lapset jäivät isälleen. Isä löysi uuden puolison, joka oli se kuuluisa paha äitipuoli. Järkyttävää kyykyttämistä, mutta mies ei asialle mitään tehnyt. Ja lapset kärsivät. Myös kaverini äiti löysi uuden miehen eronsa jälkeen. Kaverini sai sitten kaksi sisarpuoltakin, kun äiti ja uusi puoliso sellaiset hankkivat. Isäpuoli oli muka kauhea, minunkin mielestäni. Näin jälkikäteen ajateltuna, hän vain oli jämäkkä. Ja sillä lellityllä likalla oli vaikeuksia sopeutua. Vaikeammaksi sen teki äiti, joka ei ollut mitenkään samalla linjalla puolisonsa kanssa. Sitä en muista, kuinka nopeasti eronsa jälkeen nämä ihmiset löysivät uudet puolisot. 

Olen kauempaa kauhulla seuraillut eroja ja näitä lennossa perustettuja uusperheitä. Mitä hemmettiä liikkuu ihmisen päässä, joka heti eronsa jälkeen perustaa uutta perhettä. Itselle ja lapsille on suotava aikaa toipua erossa. Etenkin lapsille. Erosta toipumiseen tarvitaan ainakin vuosi, mieluummin enemmän (vaikka olisi kuinka "helppo" ja sopuisa ero). Miksi ei voi tyytyä tapailemaan toista rauhassa. Onko taustalla pelko toisen menettämisestä vai eikö osata olla yksin. Aiheesta löytyy keskustelupalstoilla paljon materiaalia, pääasiassa valitusta uuden puolison lapsista. Tai siitä, miten uusi puoliso kohtelee omia lapsia. Niinpä niin. Jossain oli otsikko: Älä perusta uusperhettä rakastumisen huumassa. Mokoma ihana tunne on saanut ihmiset tekemään monenlaisia virheitä, valitettavasti. Järki ja sydän, vaikea yhdistelmä, eikö vain. 

Uusperheen perustaminen kuulemma vaatii paljon työtä, ja vie 4-7 vuotta. Tärkeintä on kaikkien perheenjäsenten tasavertainen kohtelu ja yhtenäiset säännöt. Ei kauhean helppoa. Ja mitenkäs jo ne säännöt ovat siellä etävanhemmalla ihan erilaiset. Nostan kyllä hattua teille ja niille, jotka moiseen ovat ryhtyneet. Itse aikanaan 8 vuotta sitten, kun erosin, tein päätöksen, että en muuta yhteen kenenkään kanssa heppoisin perustein. Niistä muutamasta suhteesta näiden vuosien aikana, ei ole mitään sen sorttista ajatusta tullut mieleenkään. Olen kyllä miettinyt välillä, kuinka sitä sopeutuisi uusperheeseen näiden vuosien jälkeen. Ja nyt kun on lapsensa saanut jo murkkuikään, en ehkä olisi kovin innokas tapailemaan pienten lasten isää. Olen toki valmis rakastumaan, mutta varovaisesti edeten. En voisi koskaan olla suhteessa, missä toinen osapuoli ei hyväksy minua pakettina lasten kanssa. 

Tähän loppuun sopii se vanha viisaus:

Parempi katsoa kuin katua!